Uskokaa tai älkää, hyvin monella ihmisellä on vielä nykypäivänäkin negatiivinen mielikuva lastenkodin nuorista.
Saatan kuulla kommentteja, että lastensuojelun asiakkaana ja lastenkodissa asuvista lapsista ei tule kuin yhteiskunnan elättejä ja huono-osaisia.
Mutta mitä lastenkodissa tapaamilleni nuorille kuuluu, miltä heidän elämänsä tänään näyttää?
Luotolla vai ilman?
Töölön lastenkodin työntekijänä minulla oli ilo päästä viettämään Miesten viikonloppua*, Töölön lastenkodissa asuneille miehille ja pojille suunnattua leiritapahtumaa.Tänä vuonna viikonloppua vietettiin värikuulasodan ja yhteisen olemisen merkeissä.
Mukana viikonlopulla oli myös Töölön lastenkodin miespuolista henkilökuntaa. Tämän kevään tapahtumaan osallistui itseni lisäksi kaksi jo pitkän uran Töölön lastenkodilla tehnyttä miestä, sekä kaksi muuta lastenkodin tuoreempaa työntekijää. Tässä mainittakoon, että vain kaksi Töölön lastenkodin henkilökunnasta olivat osallistuville nuorille miehille tuttuja entuudestaan.
Viikonlopun aikana juttelin usean, itselleni entuudestaan tuntemattoman nuoren kanssa. Jutustelu oli avointa, huumoria hersyvää ja iloista. Nuoret jakoivat minulle erittäin luottamuksellisia asioita elämästään.
Sen minkä itse tajusin nuorten kanssa keskustellessani, oli että joskus aikanaan lastenkodissa asuessaan, nämä nuoret, silloiset lapset, olivat voineet luottaa lastenkodin työntekijöihin pyyteettömästi – ja se luottamus oli edelleen olemassa.
Nämä nuoret saivat lastenkodissa asuessaan rakkautta ja rajoja, joita he olivat kaivanneet. Minuun luotettiin, sillä olinhan Töölön lastenkodin työntekijä. Näistä nuorista huokui se, että asuessaan lastensuojelulaitoksessa, heitä todella suojeltiin.
Vaikka osa nuorista oli jo lähes kolmekymppisiä, huomasin pienistä elkeistä sen, että edelleen jokainen heistä halusi olla hetken se pikkupoika, joka sai turvaa ja suojelua lastenkodissa asuessaan. Ja tämän viikonlopun aikana heille suotiin se.
Mitä meistä tulikaan?
Keskustelin viikonloppuna miesten nykytilanteesta, koulutuksesta ja elämästä.
”Laita siihen kirjoitukseen, että jokainen on viimeistään 24-vuotiaana narkkari ja asuu ojanpohjalla tai on linnassa”, nuoret sanoivat ja yli kymmenpäinen miesjoukko repesi sydäntä lämmittävään nauruun.
Miesten viikonlopun aikana tapaamieni lastensuojelun entisten asiakkaiden elämää voisi kuvailla timantiksi.
Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan he ovat usein loppuun palamisen tuotosta, hiiltä. Hiili on tumman väristä ja saattaa joskus jättää pitäjän käteen jäljen. Nämä lapset ovat olleet jatkuvan paineen alla, kukin omalla tavallaan.
Mutta paineen alla puristuksessa hiili muuttuu timantiksi. Raakatimantti on rosoinen, kova, mutta kaunis. Kun timantti käsitellään hiomalla, saadaan aikaan uskomaton kiilto ja loiste. Viikonlopun aikana tajusin, etten ole pelkkä lastenkodin työntekijä, olen timantinhioja. Ympärilläni on useita hiomattomia timantteja odottamassa hiontaa.
Anssi Kelan laulussa laulettiin normaalin Nummelalaisen yläasteen oppilaista. Mutta mitä näistä meidän lapsista tuli? Heistä tuli Levyseppä-hitsaajia, Ohjelmistotuotannon ammattilaisia, Rakennusmiehiä, Hallintotieteen maistereita, Taiteen maistereita, Kauppatieteen maistereita … Näitä heistä tuli!
Kirjoitan jokaisen nuoren miehin ammatin tai koulutuksen isolla kirjaimella, sillä arvostan ja kunnioitan näitä nuoria uskomattoman paljon.
Näemmekö metsää puilta ennakkoluulojemme kanssa?
Toivottavasti näemme… Sillä yksi asia näitä nuoria miehiä yhdistää – he ovat kaikki elämässä kiinni!
Kirjoittaja: Sami Hautamäki
Sami työskenteli aikaisemmin Töölön lastenkodissa ohjaajana
